Vuosi sitten mä olin elämäni suurimman kysymyksen äärellä. Joko mä alkaisin oikeasti parantumaan
ja elämään, tai mä luovuttaisin, nyt heti.
Kuulostaa ehkä ylidramaattiselta, mutta mulle se oli jokotai.
Jatkuva taistelu elämän ja kuoleman välillä, reunalla horjuminen ja löysässä hirressä roikkuminen saisi riittää, tavalla tai toisella. Mä olin vihdoin kyllästynyt elämään siinä kaulapannassa, sairauteni riuhtoessa mua mielipuolisesti sinne minne halusi.
Mun täytyi ottaa ohjat käsiini. Ja mä otin.
Viimeinen vuosi on ollut muutosten vuosi. Mä oon puskenut itseni äärirajoille, avannut suuni kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen, karsinut mun elämästä negatiiviset ja triggeröivät asiat ja opetellut hiljentämään möröt mun pään sisällä. Oon pakottanut itseni tajuamaan, että mä olen sen kaiken arvoinen. Avun, terveyden, rakkauden ja ennenkaikkea elämän arvoinen.
Mä olen pikkuhiljaa saanut pala palalta takaisin kaikkea mitä mä olen vuosien aikana menettänyt. Elämäniloa, rohkeutta, toivoa tulevasta, terveyttä ja mikä tärkeintä, itseäni. Itseäni ilman surua, masennusta, vihaa ja ahdistusta.
Ihminen ilman tuota kaikkea on mulle edelleen tuntematon.
Mutta mä jatkan tutustumista, ja luulen että sieltä paljastuu ihan hyvä tyyppi.
Tänään mä oon elänyt tätä elämää 23 vuotta.
Yli puolet tuosta ajasta mä odotin sen päättyvän.
Nyt mä en malta odottaa mitä se tuo mukanaan.
-Sofia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti