MÄ SYNNYIN TÄNÄÄN

Vuosi sitten mä olin elämäni suurimman kysymyksen äärellä. Joko mä alkaisin oikeasti parantumaan

 ja elämään, tai mä luovuttaisin, nyt heti. 

Kuulostaa ehkä ylidramaattiselta, mutta mulle se oli jokotai.

Jatkuva taistelu elämän ja kuoleman välillä, reunalla horjuminen ja löysässä hirressä roikkuminen saisi riittää, tavalla tai toisella. Mä olin vihdoin kyllästynyt elämään siinä kaulapannassa, sairauteni riuhtoessa mua mielipuolisesti sinne minne halusi.

Mun täytyi ottaa ohjat käsiini. Ja mä otin.

Viimeinen vuosi on ollut muutosten vuosi. Mä oon puskenut itseni äärirajoille, avannut suuni kymmenen vuoden hiljaisuuden jälkeen, karsinut mun elämästä negatiiviset ja triggeröivät asiat ja opetellut hiljentämään möröt mun pään sisällä. Oon pakottanut itseni tajuamaan, että mä olen sen kaiken arvoinen. Avun, terveyden, rakkauden ja ennenkaikkea elämän arvoinen.

Mä olen pikkuhiljaa saanut pala palalta takaisin kaikkea mitä mä olen vuosien aikana menettänyt. Elämäniloa, rohkeutta, toivoa tulevasta, terveyttä ja mikä tärkeintä, itseäni. Itseäni ilman surua, masennusta, vihaa ja ahdistusta. 

Ihminen ilman tuota kaikkea on mulle edelleen tuntematon.

Mutta mä jatkan tutustumista, ja luulen että sieltä paljastuu ihan hyvä tyyppi.

Tänään mä oon elänyt tätä elämää 23 vuotta. 

Yli puolet tuosta ajasta mä odotin sen päättyvän.

Nyt mä en malta odottaa mitä se tuo mukanaan.

-Sofia

KESÄ OLI KREISII

Sieltä se tuli taas yllättäen, syksy.

Kesä meni ohi niin nopeasti, että se tuntui jäävän kesken.

Mä elin koko kesän matkalaukkuelämää ja mä pystyn kahden käden sormilla laskemaan
ne yöt kun olin vaan kotona Järvenpäässä.
Silti, vaikka välillä vihasin sitä laukkua ja kaipasin omaa aikaa, mä nautin mun kesästä.
Mä halusin tarkoituksella viettää mahdollisimman paljon aikaa mun läheisten kanssa, koska tiesin että kesän jälkeen se ei enää niin usein onnistu. Kesän hulluin juttu tapahtui nimittäin elokuussa, kun mä muutin takaisin Joensuuhun.

Mä en ole hirveästi tästä muutosta puhunut muille kuin mun läheisille, en ennen enkä jälkeen muuton. Mä olin kuitenkin miettinyt asiaa kauan ja reilu puoli vuotta sitten mä rupesin tosissani suunnittelemaan ja järjestelemään asioita. Mistään hetken mielijohteesta ei siis ollut kyse. Kun mä ensimmäistä kertaa ääneen toin esille näitä muuttoajatuksia, lähes poikkeuksetta kaikilla ensireaktio oli hämmennys, huoli ja kysymykset siitä miksi mä lähden takaisin jo nyt, puolentoista vuoden jälkeen.

Mulle kuitenkin se puolitoista vuotta oli todella pitkä aika. Pitkä ja vaikea, mutta elämää muuttava. Harva tietää miksi mä oikeasti aikoinaan lähdin Joensuusta, enkä mä ala niitä syitä nyt sen enempää avaamaan, mutta lyhyesti sanottuna mä tarvitsin apua ja tukea jota mun ei ollut täällä mahdollista saada. Mä tiesin että mä tulen palaamaan vielä Joensuuhun. Ennen sitä mun oli kuitenkin tehtävä isoja päätöksiä, saatava elämä ja pää vakaaksi, kehitettävä itseäni ja muutettava mun koko ajatusmaailmaa.
Mun täytyi tehdä täyskäännös.

Ja lopulta, pitkän odotuksen ja valtavan työn jälkeen mä oon täällä. Vaikka mulla on vielä paljon matkaa tasapainoiseen ja onnelliseen minään ja elämään, niin nyt mä iloitsen siitä että voin jatkaa työtäni täällä, kotona.

-Sofia

PS. Alla olevat kuvat ovat veljeni rippijuhlista,
ei ihan liity asiaan mutta pakkohan ne oli jonnekin saada!